Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Juuri kun sitä oli päässyt suolistoleikkausesta yli ja ajatteli että elämä vihdoinkin alkaisi voittamaan,huomasivat lääkärit toisen asian.

Sydän ei nimittäin ollut kunnossa,vaan kammioiden väliseinässä oli aukko. Ei kovin iso,mutta sitä piti tietyin väliajoin seurata ultrauksella. Kerta kerralta kammioväliseinäaukko suureni. Kunnes yhtenä päivänä kardiologin huoneessa lääkäri sanoi sydämen ultrauksen jälkeen "kammioväliseinäaukko on sen verran suuri että se tulisi korjata". En oikein tiedä,ymmärsinkö asiaa edes kunnolla. Sydänleikkaus?Jonnalle?Mutta sehän on noin pieni..miten se raukka selviää siitä!

Leikkaukseen ei ollut kiire,koska Jonnan vointi oli koko ajan hyvä.Jonna jaksoi syödä ja touhuta,vaikkakin näin jäljestäpäin ajatellen vointi ei ollut sittenkään niin hyvä mikä se olisi voinut olla. Jonna ei jaksanut kauaa aikaa leikkiä,syöminen oli kovan pinnistelyn tulos. Hikoilukin oli jatkuvaa.

Meille sanottiin että sydänleikkaus olisi noin 4kk iässä. Että Helsingistä tulisi aika meille kirjeenä suoraan kotiin. Mutta aikaa ei kuulunut. Soittelimmekin Helsinkiin pariin otteeseen ja kyselimme,onko jono vielä pitkä. Meille sanottiin että leikkausaika voi mennä jopa vuoden 2009 puolelle. Mutta maanantaina 17.11.08 sai mies puhelun,jossa sanottiin leikkauksen olevan jo 21.11.08,koska jonkun aika oli peruuntunut ja Jonna sai peruutusajan.

Kamala kiire pakata ja laittaa kaikki valmiiksi. Lähtisimme keskiviikko-torstaiyönä Jonnan ja äitini kanssa yöjunalla kohti Helsinkiä. Mies joutui olemaan tuon ajan töissä ja niin sain onneksi äitini mukaan tuolle elämäni henkisesti raskaimmalle reissulle.

Junan jyskyttäessä pitkin raidetta satoja kilometrejä keskellä yötä emme osanneet mummun kanssa edes nukkua. Jonna sen sijaan veteli tyytyväisenä unia,onnellisen tietämättömänä tulevasta koetoksesta. Sitä kerkesi miettiä jos mitkä ajatukset moneen kertaan läpi,päällimmäisenä hiipi ajatus siitä,mitä jos joudummekin palaamaan mummun kanssa takaisin ilman Jonnaa. Ei,ei noin saa ajatella. Kaikki menee ihan varmasti hyvin. Olihan meillä mukana taikakalu,tuo riipuksessa roikkuva hopeasydän,jonka tätini Riitta oli ruotsista lähettänyt tälle matkalle Jonnalle onnea tuomaan.

Torstaiaamuna juna vihdoin pysähtyi Helsinkiin.Hotellin kautta suoraan Meilahden sairaalan lastenklinikalle ilmoittautumaan. Aikoivat tehdä erilaisia kokeita ennen seuraavan päivän suurta leikkausta. Piti varmistaa kaikinkeinoin,ettei Jonnan sydänleikkaukselle ollut minkäänlaista estettä. Koko päivähän siellä meni osastolla. Jonnalle tehtiin kaikenmaaliman kokeita pissanäytteistä sydämen ultraukseen. Tapasimme tuona päivänä myös leikkaavan kirurgin,joka (luojan kiitos) selitti leikkauksesta kaiken,ilman minkäänlaisia kaunisteluja. Tuntui se tosin kamalalta,kuin kerrotaan kuinka lapsen rintakehä sahataan auki ennen leikkausta. Ja sekin että on tietty riski ettei sydän jaksaisi...mutta jostakin sai voimaa uskoa onnistumiseen.

Saatiin ottaa Jonna mukaamme hotelliin yöksi,menisimme aamulla porukalla Jonnan ja mummun kanssa osastolle,jossa hoitajat alkaisivat valmistelemaan tyttöä leikkaukseen. Ei sitä tuonakaan yönä oikein osannut nukkua. Ajatukset pyöri seuraavassa päivässä.

Perjantaiaamuna mentiin sydänosastolle. Saatiin pitää mummun kanssa Jonnaa vuorotellen sylissä,ennenkuin hoitaja lähti viemään pientä potilasta kohti heräämöä ja leikkaussalia. Jonna nukahti syliin. Jotenki se tuntui siinä niin rauhalliselta. Oli aika lähteä heräämöä kohti. Mummuhan se alkoi itkeä ja eihän siinä itekään voinut kyynelehtimättä olla. Mitä jos me ei peenen kanssa enää nähdäkään?

Meille sanottiin leikkauksen alkavan noin klo 9. Leikkaus olisi ohi 1-2aikaan. Kävelimme mummun kanssa monta tuntia edestakaisin.Katuja. Sairaalan käytäviä. Välillä kävimme syömässä. Välillä oli pakko juoda kahvia että jaksoi. Tunnit matelivat hiljaa. Vähän väliä katoin puhelinta,josko se soisi. Vaan ei. Soittoa ei kuulu. Kello käy. Kello oli kaksi. Se oli kolme. Neljäkin. Nyt on täytynyt tapahtua jotakin takapakkia kun soittoa ei tule! "Jos kohta ei soittoa kuulu,soita teholle ja kysy onko leikkaukseen tullut joku viivästys,olisko joku kiireellinen menny vaikka jonon edelle" ,mummu sanoi.

Lähempänä viittä otan puhelimen vapiseviin käsiini. Saan kuin saankin näppäiltyä teho-osaston numeron. Joku vastaa. Ovat kuulema koittaneet saada minua kiinni. Selviää että osassa Jonnan papereita on ihan väärä numero. Mistä lie eksynyt papereiden joukkoon. Jonna on tullut teholle jo yhden maissa. Leikkaus oli mennyt hyvin,ja siellä sitä kovaa vauhtia toivuttiin.

Saatiin mennä mummun kanssa katsomaan pientä. Voi kuinka pieneltä ja viattomalta Jonna näyttikään kaikkien niiden letkujen ja johtojen alla. Näky oli kuin pienikokoinen nukke olisi laitettu jos minkälaisien johtojen alle makaamaan. Kova kipulääkitys oli aiheuttanut turvotusta. Mutta silti Jonnan tunsi omaksi itsekseen koko ajan. Lähdettiin pois. Teki pahaa katsoa omaa pientä jälleen kerran makaamassa letkujen varassa. Ja pitihän Jonnan saada levätä rauhassa jotta parantuisi. Aioimme tulla seuraavana päivänä uudestaan.

Seuraavana päivänä Jonna oli jo paljon pirteämpi. Hengityskoneesta Jonna oli päässyt jo perjantai-iltana. Ei uskoisi,kuinka sisukas tuo neiti on! Suuresta avosydänleikkauksesta kulunut vain päivä ja jo hieman liikuttiin. Ei viitsitty olla kauaa. Haluttiin antaa Jonnan olla rauhassa. Koska näki,kuinka reagoi heti äitin ja mummun ääniin.

Sunnuntaina jälleen kerran palattiin takaisin teholle. Iloisia uutisia; Jonna siirtyisi tänään sydänosastolle toipumaan! Tehohoitoa ei enää tarvittu,koska toipuminen oli tapahtunut niin nopeasti. Maitoakin Jonna oli alkanut juomaan pieniä määriä nenämahaletkun kautta jo lauantaina. Tänään maisteltiin jo tuttipullosta.

Niinpä me lähdettiin porukalla sydänosastoa kohti. Se oli hieno tunne.

Sydänosastolla vietimme joka päivä aikaa noin kymmenestä puoli viiteen. Olimme majoittuneet loppuajaksi äitini tädin luokse,ja kulkuyhteydet eivät enää toimineet myöhempänä iltaa. Toisaalta hyvä, Jonna sai rauhassa nukkua ja kerätä voimia toipuakseen suuresta operaatiosta. Päivä päivältä Jonnan tila parani vain entisestään ja ruoka maistui vain paremmin koko ajan. Painoakin alkoi tulla uskomattomalla vauhdilla jo sydänosastolla.

Torstaina kuultiin hyviä uutisia. Päästäisiin perjantaina kotiin,jos kaikki olisi kunnossa. Ja perjantaina kaikki oli paremmin kuin hyvin. Ainoa asia oli,että väärän hälyytyksen antava pissanäyte sai meidät luulemaan ettei kotiin vielä päästäisi.

Mutta perjantai-iltana 28.11.08 juna starttasi kohti Oulua.

Tällaista kokemusta ei toivo kellekään vanhemmalle,että joutusi seuraamaan vierestä oman lapsensa leikkausta. Sydänleikkauksissa kun aina on omat riskinsä. Jälkeenpäin sitä miettii,mistä ihmeestä sitä oikein sai voimaa. Onko sitä elänyt koko tuon ajan kuin sumussa. Ei tahdo edes muistaa. Muistan vaan sen pelon ja epätoivon,mikä ennen leikkausta ja leikkauksen aikana oli. Ja sen onnenhetken, kun kuuli että leikkaus oli onnistunut erinomaisesti.

Kyllä sitä saa olla kiitollinen että näitä maanpäällisiä enkeleitä (äitini sanoja lainaten) on olemassa ja tekemässä tuota työtä täällä maan päällä.

Kiitos äitille mukana olosta tuolla rankalla reissulla. En siitä yksin olis Jonnan kanssa selvinny.

©2017 jonnan elämää - suntuubi.com