Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Raskauden alkuaikana kaikki sujui hyvin,mitään poikkeavaa ei tullut ilmi missään kohdassa. NP-ultrassa tulos oli 1,6mm, ja riski down-lapseen oli tuolloin 1:520.

Syytä huoleen ei siis ollut,koska olihan tuo prosentuaalisesti todella pieni mahdollisuus että lapsella vamma olisi. Kummankaan suvuissakaan ei kehitysvammaisuutta ollut joten miten se nyt meidänkään kohdalle sattuisi.

Rakenneultrassa ultraava lääkäri kiinnitti huomiota runsaaseen lapsivesimäärään.

Minut määrättiin sokerirasitustestiin,sillä lääkäri epäili että kyseessä voisi olla raskausajan diabetes. Rasitustesti oli ja meni ja tulokset tulivat,kyse ei ollut diabeteksesta,vaan joku muu syy oli siihen,miksi lapsiveden määrä oli runsas ja kasvoi kasvamistaan.

Ravasimme useaan otteeseen ultrassa ja yhdellä kerralla lääkäri huomasikin "kaksoiskuplan", joka viittasi duodenaaliatresiaan(pohjukaissuolen synnynnäinen umpeuma). Tämä selittäisi sen,miksi lapsiveden määrä on runsas ja sitä tulee koko ajan vain enemmän. Lääkäri kertoi suurella osalla down-lapsista olevan duodenaaliatresian.

Myös meidän tapauksessa tuo kaksoiskupla voisi viitata 21-trisomiaan,eli downiin.

Teimme päätöksen lapsivesipunktiosta ja saavuin muutaman viikon päästä takaisin Oys:iin lapsivesipunktioon. Toimenpide teki niin kipeää,että kivusta itkien melkein konttasin autoon. Muutenkin tuo reissu oli henkisesti yksi elämäni kamalimpia,sillä jouduin punktioon yksin miehen ollessa töissä.

Seuraavat 3viikkoa olivat elämäni pisintä ja raskainta aikaa kun odotimme punktion vastauksia. Koitimme elää päivä kerrallaan ja toivoimme kaiken olevan kunnossa.Eihän siinä punktiossa nyt mitään voisi olla,kaikkihan on ihan varmasti kunnossa. Jos lottovoittokin on niin epätodennäköistä,niin kyllähän on varmasti sekin,että lapsella olisi vamma.

Eräänä päivänä puhelin soi. Se oli Oysista..en halunnut vastata koska numero näytti tutulta. Eihän puhe ollut mistään soitosta,vaan meillehän oli sovittu aika mennä perinnöllisyyspoliklinikalle kuulemaan vastaukset.Nyt ei kaikki ole kunnossa,eihän sieltä muuten soitettaisiin. Uskaltauduin viimein vastaamaan ja rauhallisen kuuloinen miesääni alkoi puhua :"nämä teidän lapsivesipunktion tuloksen ovat tulleet..."...On hetken hiljaista.Kyyneleet tulevat silmiini,tiedän jo lääkärin äänensävystä,millaisia uutisia on tulossa.

"Kyllä täällä näyttäisi poikkeama olevan.Kyseessä on 21-trisomia,eli lapsella tulee olemaan down."...Kaikki muu lääkärin puhuma asia menee ohi korvien. Päässä humisee,oksettaa,itkettää....En pysty sanomaan muutakuin kiitos ilmoituksesta.

Suuri epäonnistumisen tunne valtaa minut,itkettää,ahdistaa,tekee pahaa.

Tuntuu kuin elämä vilisisi silmissä ohitse sekunnissa. Eihän tämä voi pitää paikkaansa! Tässä on nyt tullut jokin virhe...ei..onko tämä sittenkin joku rangaistus siitä että olen hoitanut itsekin kehitysvammaisia.

Päivät menee sumussa.Ajatukset on sekavia,kamaliakin. "En halua tällaista lasta,tämähän on hirviö!" Ei tee mieli ostella vaatteita,ei mitään...Haluaisin vaan herätä tästä kamalasta painajaisesta. Mutta ei.En herää.Tämä kaikki onkin totta.

Mies osasi ajatella koko ajan järkevästi. "Meidän on otettava vastaan se mitä tuolta ylhäältä meille annetaan"...tuo lause saa minutkin ajattelemaan. Miten joku saiki aikaan noin hienon lauseen. Meidän lapsihan se on,vaikkei välttämättä olisikaan samanlainen kuin muut. Miten olen voinut olla nuin julma,etten hyväksyisi lasta sellaisena kun se on.Miksi pitäs olla samanlainen ku toisetki..

Perinnöllisyyspoliklinikalle mennessä osasimme jo hymyillä asialle. Meille annetaan jotain ainutlaatuista,mitä kaikki eivät tule koskaan saamaan ja kokemaan.

Perinnöllisyyslääkäri selittää,mistä tämä kaikki johtuu.Kyse ei ole mistään muusta kuin silkasta sattumasta,tässä nyt vain kävi näin. Lääkäri kyselee,on ihmeissään kun meillä ei ole asiasta kysyttävää.Onhan meillä ollut puhelinsoiton jälkeen aikaa etsiä tietoa sieltä ja täältä. Asia ei siis ole täysin outo.Lääkäri katsoo meitä kummissaan. Ihan kuin hänen otsassaan lukisi kysymys :"Miksi ette itke?"..  Mutta miksi pitäisi itkeä..Eihän siinä mitään pahaa ole,iloinen asiahan se on kun odotamme ensimmäistä lastamme syntyväksi piakkoin. Sama se millainen lapsi on. Me kun kuulumme niihin onnellisiin jotka lapsen voivat saada.

Kävimme myöhemminkin vielä ultrassa muutaman kerran,koska lapsiveden määrää ja vauvan kasvua seurattiin. Myös siellä tuntui,että lääkärit olisivat odottaneet meidän olevan itkuisia. Miksi meitä katsottiin oudoksuen joka paikassa, kun olimme iloisia tulevasta down-vauvasta??

Lapsiveden määrä oli niin korkea,että olo kävi todella tukalaksi. Varasimme ajan äitiyspoliklinikalle ja sitä kautta pääsin lapsiveden poistoon. Näin jälkikäteen sitä ei enää muista kuinka paljon sitä vettä otettiin vähemmäksi,mutta paljon sitä otettiin ja hyvä olo siitä tuli noin viikoksi.Sen jälkeenhän lapsivesimäärä oli taas ennallaan kun sitä tuli koko ajan vain lisää. Lapsivettä otettiin pois melkeenpä samalla menettelyllä,kuin miten punktio tehtiin.Neula mahasta läpi,sitten vettä imettiin neulan kautta ruiskulla.Ultrattiin samalla koko ajan,jotta nähtiin missä vauva oli.

Odotuksen aikana lapsivettä otettiin pois kaikenkaikkiaan 2 kertaa.

Ensimmäisellä kerralla vettä otettiin vähemmäksi silloin kuin tehtiin lapsivesipunktio.Toisella kerralla vietin monta tuntia osastolla koska tuolloin vettä otettiin pois enemmän ja vointiani piti seurailla ennen ja jälkeen toimenpiteen. Kolmannenki kerran olisin halunnut lapsivettä vähemmäksi,mutta silloin vähennys ei enää onnistunut,koska vauva oli jo sen verran iso ja liikkui paljon,ettei neulaa voinut pitää kohdussa niin ettei se olisi vauvaa vahingoittanut.

Loppu raskausajan minulla oli pelko ennenaikaisesta synnytyksestä,punktio ja veden otot kun lisäsivät ennenaikaisen synnytyksen riskiä (olikohan se 0,5% vai 1%). Lisäksi maha ei loputtomiin kuitenkaan jaksaisi venyä kun lapsivettä tulee.

Niinpä sitä lähdettiin 18.6.08 aamuyöllä Oysiin ja Jonna syntyi klo. 12.33 pistein 9.

Synnytyksestä en paljoa edes muista koska olin sen verran lääketokkurassa.

Ylpeä tuore isä sai pestä esikoistyttärensä ensimmäisen kerran ja sitten tyttö pääsi iskän syliin kun äiti oli kursittavana. Kerkesin saada vauvan yhden kerran syliin ennenkuin isä lähti lääkärin seurassa vauvaa viemään teholle.

Lääkäreiden piti tuon päivän aikana tehdä vauvalle vaikka mitä kokeita,koska seuraavana päivänä oli edessä suolistoleikkaus.

Jonna vietti tehohoidossa 18.-27.6 välisen ajan ja pääsi osastolle tarkkailuhoitoon 27.6. Sieltä pääsimme vihdoin kotiin 2.7.08.

©2017 jonnan elämää - suntuubi.com